Google+ Followers

Google+ Followers

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

MUST ON TULLU (URHEILU)HULLU


"Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours." (Matti Nykänen)

Meikäläinen on urheillut aina. Tai äiti-lapsijumppaa 4-vuotiaana ei ehkä lasketa urheiluksi...
Meidän jumpassa äiti oli raparperi ja minä sammakko.
Äidin kasvimaalla, raparperin alla, sammakolla koti oli kultainen.
Se esitettiin kevätnäytöksessä.
Äiti teki mulle saparonauhat vihreästä resorikankaasta. Joitain vuosia myöhemmin vihreä resori oli edustamani luisteluseuran takissa. Tanssikilpailuissa me esitettiin kerran ufoja. Puku oli vihreä.
Mä en enää hirveesti pidä vihreästä.
Mutta olishan sen voinut arvata.
Kuka nyt haluaa aloittaa "urheilu-uransa" esittämällä sammakkoa?! Traumaattista.

Hiihto oli hauskaa. Monta kertaa sivakoin räkä poskella karkuun muita kilpailijoita. Kerran tuli niin kova kiire, että pissasin housuuni. Tarkalleen ottaen toppapukuuni.
Mutta mitä voi oikeastaan odottaa kilpailuhenkiseltä 5-vuotiaalta...First things first, you know...
Itse hiihtoa hauskempaa taisi olla kuitenkin se, kun kisojen jälkeen sai hiihtomajalla kuumaa mehua. Sillä sai poltettua kielen joka kerta. Mehun kanssa sai vielä kuivia vohveleita.
Mutta se oli sitä aikaa kun Marie-keksi oli parasta mitä lapsi tiesi.
Vohveli oli jo luksusta.

Kuuluin myös salilapsiin. Ehei, en tarkoita sylilasta, vaan SALIlasta.
Salilapsi on ihmisaikuisen jälkeläinen, jota kiikutetaan päivittäin mukana salille kun vanhemmat (tai toinen) treenaa. 
Yritin kasvaa siis täyspäiseksi aikuiseksi, vaikka lähestulkoon vietin koko lapsuuteni haistellen hikeä, paskaa ja linimenttiä.
Mankkua suuhun (on kokeiltu..) ja vielä viisi toistoa. Toimii. 
Iltapalaksi syötiin kananmunia ja Jenkeistä tuotua proteiinivalmistetta, joka luultavammin oli suurimmaksi osaksi pelkkää sokeria. 
Niin hauskaa kuin kaikki olikin, vannoin itselleni etten tule koskaan itse koskemaan puntteihin, tankoihin tai taljoihin.
Just niin.
Vannomatta paras.

Tässä sitä ollaan. Vuosi 2014.
Ehkä sain silloin lapsena kuitenkin jostain painosta päähäni tai putosin liian rajusti juoksumatolta...
Treenivuosia on nyt jo takana niin monta, että en kuolemaksenikaan muista milloin aloitin. Joka tapauksessa se oli viime vuosituhannella. Hurraa. 
Kaikki ne muut urheilulajit (ja niitä riitti) piti kokeilla ennen kuin se itsestäänselvyys löytyi.
Meinaan se sali.
Hiki, paska ja linimentti. Mankkua suuhun ja vielä viisi toistoa.
Ei se kyllä oikeesti aina toimi.

Kilpailuhenkisestä 5-vuotiaasta kasvoi auttamatta kilpailuhenkinen nuori ja siitä nuori aikuinen.
Nuori aikuinen tajusi yhtenä päivänä mikä on hänen lajinsa. Fitness!
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli kuin rukouksiin olisi vastattu.
Tarvittiin siihen kyllä yksi amerikkalainen kehonrakennuslehti ja työkavereiden mielestä täytettä tisseihin lahden takaa.
Tissit jäi hakematta.
Homma käyntiin, tavoitteet korkealle ja tulta päin!

Siinä kävi sitten lopulta hyvin. Ja toisaalta ei käynyt.
Se oli just mun juttu, saletisti natsas. Jos sitä fiilistä ei joku tajua, niin sitä on vaikea selittää.
Mutta jos tunnet olevasi jossain paikassa onnellisen iloinen, niin sen on oltava sulle hyväksi.
Kunnes loukkaannut.
Siihen se sitten loppui. Mun fitnesstarina.
Tai niinhän mä luulin.

Sisulla, ilolla, raivolla ja rakkaudella.
Niistä ammentamalla saa potkaistua monta
"emmää ehkä pysty"- fiilistä mäkeen.
Voi kulua vuosi ja toinen, mutta pinnan alla kytee tunne.
Tunne siitä, että jospa sitä kerran vielä.
Mutta jossain vaiheessa loppui jossittelu. Ei enää entä jos, mitä jos, sitten jos...
Jossittelu on perseestä. Onneksi lopetin sen ajoissa.
Muuten en olisi just nyt tässä.

Tänään mä lähden nyt tähän omaan hyppyyni. Vaikka mulla on tukijoukot kunnossa ja kisoissa lavan takana kauhea lauma akkoja kaakattamassa, niin yksin mä tämän teen.
Verhon takana mä joudun tekemään ihan yksinäni omat ratkaisuni. Että menenkö lavalle vai lähdenkö sittenkin karkuun. Aivan takuuvarmasti mä olen siellä ihan up yours. 
Vaikka hyppy ei ole mulle ensimmäinen, niin koskaan ei voi tietää mitä montussa tulee vastaan. Ei auta kuin ottaa se riski.
Siispä korkkarit etukenoon ja hymy korviin.
V-tyylillä mennään.
Se on kuulemma toimivin.


Lisa-Marie

7 kommenttia:

  1. Tsemppiä loppurutistukseen!! :)

    VastaaPoista
  2. Ah, ihana teksti <3 Luin tän vasta nyt ja kyl tuli tippa linssiin ja samalla hymy huulille tästä. Oot mahtava.

    Sulle on mun blogissa haaste (ei #arkihaaste :D), käy tsekkaan kun ehdit :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tähänhän mun on pitänyt sulle toi vastaus kirjoittaa, mutta se on nyt tossa alla... :D
      Pusss <3

      Poista
  3. Kiitos ihana! <3
    Tämä tuli kirjoitettua just silloin lauantaina kisavärien sutimisen lomassa. (Ihan kuin ei olis ollut tärkeämpääkin tekemistä..) :D

    Kävin katsomassa haasteen, kiitos.
    Mä mietin miten sovitan sen tähän mun blogiin. Omalla tyylilläni tietty :)

    VastaaPoista
  4. Tämä on kyllä niin huipusti kirjoitettu, olet ihan mieletön <3 :)

    VastaaPoista