maanantai 28. huhtikuuta 2014

#ARKI #HAASTE #ARKIHAASTE




Ja foto ois kiva ylläri.

Yksi päivä, kolme päivää, eri kuvat joka päivä.
Haasta kaveri, kissa ja koira, kumminkaima tai vaikka viisi.
Blaah.

Ja mitä me tehdään..? No kaikki tuo ja vähän enemmän.
Ja miksi?
No siksi kun meissä kaikissa asuu pieni lehmä.
Ei kun siis itsensäpaljastaja. Ja stalkkeri.
Tsop tsop, ei kannata siellä nyt yhtään yrittää esittää kainoavienoa.
Se on juuri näin.
Sanokaa mun sanoneen. 

Arki on juhlaa.
Mietin vain miltä osin tämä vanha sanonta pitää paikkansa... 
Onko se juhla juuri silloin kun vaihdan päivän aikana neljättä kertaa alle 2-vuotiaan p**kavaippaa.
Vai kenties siinä hetkessä kun pesukoneen avattuani huomaa, että miehen farkkujen taskussa on ollut pari nenäliinaa.
Tai ehkäpä silloin kun ihan oikeasti haluaisin imuroida eteisestä kilon hiekkaa, mutta imuroinkin keskuspölynimurin uumeniin sukan, joka tukkii koko imurin.
Mut hei, ei tartte imuroida enää ollenkaan.
Hiekkaa on tällä hetkellä eteisessä enemmän kuin kilo.
Siinä sitä juhlaa onkin kerrakseen.

Totuuden nimissä on silti sanottava, että kaiken arkisen aherruksen keskellä voi oikeasti pienikin asia tuntua juhlalta.
Kauniit sanat lapseltasi: "Äiti, sä olet kyllä kaikista kaunein äiti vaikka sun naama onkin täynnä näppylöitä."
Ah, sydän oikein pakahtuu...
Kauniit sanat mieheltäsi: "On sulle nyt vähän tullut lisää painoa. Mutta siis mua se ei haittaa."
Hmm...minulla sentään on sydän, mutta onko tuolla miehellä...
Kauniit sanat äidiltäsi: "Miten voi olla, että olet jättänyt noinkin tärkeän asian viime tippaan?! Etkö sinä nyt ole osannut ajatella kalenterin ja kellon ja auringon ja tuulten mukaan mitä pitää milloinkin...ja sitten vielä...ja kun minä olin sinun ikäisesi niin...et sinä kyllä tässä asiassa ole minuun tullut, mutta isäsi..."
Tosiaan, välillä tuntuu olenko tullut äitiini lainkaan...

No ei kai. Vaikka edelliset otot ovatkin suoraan omasta elämästäni, niin jälkikäteen ajateltuna nekin hetket ovat aika juhlallisia.
Ja syy on se, että niille asioille voi nauraa!
Olen oikeasti sitä mieltä, että nauru pidentää ikää.
Maailmassa ei ole mitään parempaa (ahaa, siellä joku jo ajatteli kaksimielisesti) kuin nauraa kippurassa niin, että mahaan sattuu ja silmistä valuu vesi.
Rentouttavaa, vapauttavaa, iloa ja onnea.
Arjessa ja juhlassa.

Kaikille arki ja sen haasteet ovat erilaisia.
Toiselle meistä haasteellisinta on nousta aamulla ylös sängystä menettämättä puolia voimistaan.  
Toisen suurin haaste on saada opetettua lapselleen, mikä on maailmassa oikein ja väärin.
Yksi murtuu liian haasteellisuuden edessä, toinen saa haasteista vain lisäpontta arkeensa.

Mutta vaikka minä olen tämmönen ja sinä olet tommonen, niin annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme.
Tarjotaan arjen haasteissa apua, jos toinen sitä tarvitsee.
Muistetaan myös pyytää apua, jos selkäreppu alkaa painaa liikaa.
Hymyillään kun tavataan, nauretaan kun naurattaa.
Vastataan kun joku kysyy ja pahitteeksi ei olisi joskus olla aidosti kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu.
Siinä on Teille kaikille todellinen #ARKIHAASTE.

Joskus eniten vituttaa kaikki,
mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä.
Se o vissi se.
Ja kuvassa on paistamani arkinen patonki.
Oli liian haasteellinen minulle.



Lisa-Marie

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

VAIMO, VAIMOMPI, VAIMOIN



Vaimo  
(Homo sapiens mulier), eli aviovaimo, on papin tai tuomarin toimesta puolisonsa, aviomiehen kanssa, molempien osapuolien yhteisestä tahdosta avioliittoon liitetty naaraspuolinen nykyihminen. Toisinsanoen vaimo on tyttöystävä josta eroaminen vaatii 6 kuukauden harkinta-ajan. Vaimo on myös monen naimaikäisen naisen tavoittelema arvonimi.
(määritelmä suoraan täältä )

Oh dear mother of Jesus....
Tai Jeesuksen vaimo. Oli hänellä sitten sellainen tai ei.

Meinasitteko tosiaan, että jättäisin tämän aihealueen käsittelemättä?
Turha luulo.
On meinaan pari juttua sanottavana.
Ihan vaan pari.

Vaimona on tosi kiva olla. Suurimman osan ajasta.

Totuushan on se, että olit sitten sinkkukinkku, eronnutkarannut, nunna, konna tai jokahöylän janna, niin välillä vaan
toisen pärstä ärsyttää.
Avioliiton auvoisessa satamassa siitä pärstästä vain pääsee
hankalammin eroon.
Ei ole yhtään ylimainostettua puhua "omasta ajasta".
Avioliitossa se vaan monesti tarkoittaa "miehen omaa aikaa".
Ja vaimo vikisee.
Tai sitten ei vaan jaksa.

"Kun miehet puhuvat, vaimot vaikenevat"

-Yleinen harhaluulo

Vaimon tehtävä on laittaa kapuloita rattaisiin kun mies on lähdössä poikien saunailtaan.
Jos olet vaimompi, tajuat olla valittamatta jokaisesta
poikien saunaillasta.
Vaimoin ei edes tajua, että mies lähti poikien saunailtaan,
vaan silittää tyytyväisenä äijän sukkia ja leipoo pullaa.

Mä olen ihan vaan vaimo.
Muistan tasan tarkkaan vingahtaa joka kerta jos siihen on aihetta.
Ja välillä vingun vaikkei aihetta juuri olisikaan.
Takuuvarmasti en vaikene koskaan kun mieheni puhuu.
Ehtaa vaimoainesta siis.
Olen joskus niin überrasittava, että jopa itseäni ahdistaa.
Sitten muistan, että avioliittoonkin tarvitaan kaksi.
Polygamiassa useampi.
Huh huh, yhdessäkin puolisossa on joskus liikaa.

Olen silti kuullut olevani tosi hyvä vaimo.
Jopa aviomieheni mielestä.
Tieteellistä tutkimusta asiasta ei tosin ole tehty.
Arvio perustuu vain ja ainoastaan huhuihin ja omakohtaisiin kokemuksiin.

Oleville ja tuleville vaimoille toivotan onnea ja menestystä!
Muistakaa vinkua ja vikistä, mutta tehkää se vasta laitettuanne aamupalaleivät valmiiksi.
Hyökkäys ei aina ole paras puolustus, mutta ymmärrän toki,
jos ette kehtaa suoraan myöntää paljonko rahaa
kului kenkäkauppaan.
Tehkää silloinkin aamupalaleivät ensin valmiiksi.
Ja viimeisimpänä muttei vähäisimpänä: ei ne asiat yleensä
miksikään muutu, vaikka vihkivalat olisikin vannottu.
Mutta se ei pelaa joka pelkää.
Jos et siis vielä ole vaimo ja harkitset asiaa...

Ei muuta kuin silmät kiinni ja kassalle.
Kerran se vain kirpaisee.


Lisa-Marie

 




















sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

MUST ON TULLU (URHEILU)HULLU


"Kun sä lähdet hyppyyn, sä olet ihan yksin. Sä joudut siinä hyppyrinnokalla tekemään yksinäsi ihan omat ratkaisut. Sä oot siellä ylhäällä ihan up yours." (Matti Nykänen)

Meikäläinen on urheillut aina. Tai äiti-lapsijumppaa 4-vuotiaana ei ehkä lasketa urheiluksi...
Meidän jumpassa äiti oli raparperi ja minä sammakko.
Äidin kasvimaalla, raparperin alla, sammakolla koti oli kultainen.
Se esitettiin kevätnäytöksessä.
Äiti teki mulle saparonauhat vihreästä resorikankaasta. Joitain vuosia myöhemmin vihreä resori oli edustamani luisteluseuran takissa. Tanssikilpailuissa me esitettiin kerran ufoja. Puku oli vihreä.
Mä en enää hirveesti pidä vihreästä.
Mutta olishan sen voinut arvata.
Kuka nyt haluaa aloittaa "urheilu-uransa" esittämällä sammakkoa?! Traumaattista.

Hiihto oli hauskaa. Monta kertaa sivakoin räkä poskella karkuun muita kilpailijoita. Kerran tuli niin kova kiire, että pissasin housuuni. Tarkalleen ottaen toppapukuuni.
Mutta mitä voi oikeastaan odottaa kilpailuhenkiseltä 5-vuotiaalta...First things first, you know...
Itse hiihtoa hauskempaa taisi olla kuitenkin se, kun kisojen jälkeen sai hiihtomajalla kuumaa mehua. Sillä sai poltettua kielen joka kerta. Mehun kanssa sai vielä kuivia vohveleita.
Mutta se oli sitä aikaa kun Marie-keksi oli parasta mitä lapsi tiesi.
Vohveli oli jo luksusta.

Kuuluin myös salilapsiin. Ehei, en tarkoita sylilasta, vaan SALIlasta.
Salilapsi on ihmisaikuisen jälkeläinen, jota kiikutetaan päivittäin mukana salille kun vanhemmat (tai toinen) treenaa. 
Yritin kasvaa siis täyspäiseksi aikuiseksi, vaikka lähestulkoon vietin koko lapsuuteni haistellen hikeä, paskaa ja linimenttiä.
Mankkua suuhun (on kokeiltu..) ja vielä viisi toistoa. Toimii. 
Iltapalaksi syötiin kananmunia ja Jenkeistä tuotua proteiinivalmistetta, joka luultavammin oli suurimmaksi osaksi pelkkää sokeria. 
Niin hauskaa kuin kaikki olikin, vannoin itselleni etten tule koskaan itse koskemaan puntteihin, tankoihin tai taljoihin.
Just niin.
Vannomatta paras.

Tässä sitä ollaan. Vuosi 2014.
Ehkä sain silloin lapsena kuitenkin jostain painosta päähäni tai putosin liian rajusti juoksumatolta...
Treenivuosia on nyt jo takana niin monta, että en kuolemaksenikaan muista milloin aloitin. Joka tapauksessa se oli viime vuosituhannella. Hurraa. 
Kaikki ne muut urheilulajit (ja niitä riitti) piti kokeilla ennen kuin se itsestäänselvyys löytyi.
Meinaan se sali.
Hiki, paska ja linimentti. Mankkua suuhun ja vielä viisi toistoa.
Ei se kyllä oikeesti aina toimi.

Kilpailuhenkisestä 5-vuotiaasta kasvoi auttamatta kilpailuhenkinen nuori ja siitä nuori aikuinen.
Nuori aikuinen tajusi yhtenä päivänä mikä on hänen lajinsa. Fitness!
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta, oli kuin rukouksiin olisi vastattu.
Tarvittiin siihen kyllä yksi amerikkalainen kehonrakennuslehti ja työkavereiden mielestä täytettä tisseihin lahden takaa.
Tissit jäi hakematta.
Homma käyntiin, tavoitteet korkealle ja tulta päin!

Siinä kävi sitten lopulta hyvin. Ja toisaalta ei käynyt.
Se oli just mun juttu, saletisti natsas. Jos sitä fiilistä ei joku tajua, niin sitä on vaikea selittää.
Mutta jos tunnet olevasi jossain paikassa onnellisen iloinen, niin sen on oltava sulle hyväksi.
Kunnes loukkaannut.
Siihen se sitten loppui. Mun fitnesstarina.
Tai niinhän mä luulin.

Sisulla, ilolla, raivolla ja rakkaudella.
Niistä ammentamalla saa potkaistua monta
"emmää ehkä pysty"- fiilistä mäkeen.
Voi kulua vuosi ja toinen, mutta pinnan alla kytee tunne.
Tunne siitä, että jospa sitä kerran vielä.
Mutta jossain vaiheessa loppui jossittelu. Ei enää entä jos, mitä jos, sitten jos...
Jossittelu on perseestä. Onneksi lopetin sen ajoissa.
Muuten en olisi just nyt tässä.

Tänään mä lähden nyt tähän omaan hyppyyni. Vaikka mulla on tukijoukot kunnossa ja kisoissa lavan takana kauhea lauma akkoja kaakattamassa, niin yksin mä tämän teen.
Verhon takana mä joudun tekemään ihan yksinäni omat ratkaisuni. Että menenkö lavalle vai lähdenkö sittenkin karkuun. Aivan takuuvarmasti mä olen siellä ihan up yours. 
Vaikka hyppy ei ole mulle ensimmäinen, niin koskaan ei voi tietää mitä montussa tulee vastaan. Ei auta kuin ottaa se riski.
Siispä korkkarit etukenoon ja hymy korviin.
V-tyylillä mennään.
Se on kuulemma toimivin.


Lisa-Marie

maanantai 7. huhtikuuta 2014

MAAILMAN PARAS ÄITI

En se minä ainakaan ole. Kun ei pysty niin ei pysty.
Ei sellaista voi oikeasti olla kuin mukeissa.
"MAAILMAN PARAS ÄITI", 4.95€! Halpa on.
Äitienpäivän jälkeen vielä halvempi.

Mutta maailman paras työ on olla äiti. Ja paskin. Siis työ. Ja välillä on sellainen olo, että on myös paskin äiti.
Kun äiti ei vaan osaa/ jaksa/ viitsi/ ehdi/ kykene tai tajua ommella. Tai askarrella. Säveltää, sanoittaa, lukea, pelata ja paijata silloin kuin pitäisi.
Äidin työtä tehdään 24/7, ilman vuosilomia. Vastuu on järjetön. Siis jär-je-tön. Työt kasaantuu pinoihin, koreihin ja kaappeihin ja palkka...anteeks mikä?...on siis olematon.

Joskus tekisi mieli vaan mätkähtää lattialle mahalleen ja leikkiä kuollutta. Olla niin kuin ei oliskaan. Jos olis ihan hiljaa niin luuliskohan ne, että äiti ei ole kotona.
-Äiti? Äitiiiii? Äitiäitiäitiäitiii?
Mutta äiti ei vastaiskaan ollenkaan. Tai sitten äiti sanois: "Tavoittelemanne henkilö ei ole juuri nyt tavattavissa. Yritä myöhemmin uudelleen". TUUT TUUT TUUT.
Mene ja tiedä. Saattaisi jopa mennä meillä läpi.

"Kun sinulla on 2-vuotias lapsi, niin se on vähän sama asia kuin sinulla olisi tehosekoitin ilman kantta". Älä?
En edes aloita tästä aiheesta...

Jos äitiyden ydintä pitäisi kuvata yhdellä sanalla, niin sanoisin sormikas. Semmosen ihan pikkulapsen sormikkaan. Just sellasen, jota naisihmiset hypistelee Henkkamaukassa ja sanoo: "Aaaaaw, siis niiiiiin söpö".
Se on just se sormikas jonka kanssa mä en ole kaveri. Stressi alkaa jo kihelmöidä kropassa kun miettii miten sen sormikkaan saa lapsen käteen. Siinä on paikka viidelle sormelle ja perinteisesti lapsella on kädessään viisi sormea. Sikäli siis olis loogista, että jokaiselle sormelle löytyy paikka. Tai että jokaiselle paikalle on tarkoitettu yksi sormi. Mutku ei se mee niin!
Neljä sormea löytää yleensä tiensä omille paikoilleen.
Paino sanalla YLEENSÄ. Mutta se yks sormi, se peukalo... Mihin se aina häviää??? Mitä muuta tärkeetä sillä voi just silloin olla meneillään. Ei mitään. Mutta silti se ei löydä sitä paikkaansa.
Se kiemurtelee etusormen kanssa samaan paikkaan, pyrkii kokonaan ulos sormikkaasta, kutittelee kämmentä. Se ei vaan tajua. Että sitä ihmisen (äidin) täytyy tosiaan tällaisestakin asiasta taistella.
Ja äidin stressi nousee...Mä en osta ikinä enää sormikkaita! Kuka urpo nämäkin on suunnitellut?! Miten sä nyt et voi saada sitä peukaloa sinne? Missä ne lapaset on? (ai mut niissäkin on se paikka peukalolle).
Kunnes kas, siellä lepää! Onni ja autuus, sormikas sormessa. Lapsi on ihana, päivä on ihana, elämä on ihanaa. Ja sitten kumpparit jalkaan.
Tajusko kukaan?
Ehkä äidit tajus.


Lisa-Marie