NAINEN

Sain konkreettisen ensikosketuksen naisena oloon ala-asteen toisella luokalla.
Siihen saakka olin ollut vain tyttö. Olisinpa vain ollut sitä sinäkin aamuna.
Ilmeisesti olin kasvanut yön aikana naiseksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tai ainakin kuvittelin niin.
Hommahan meni kutakuinkin näin: älynväläys-->äidin rintaliivit--> kouluun--> "heiii, kattokaa mitä mulla on!"-->mitähän se äiti nyt tähänkin...--> reppuun piiloon--> kotiin--> minä mitään tehnyt ole-ilme--> "mitäs helevettiä täällä repussa on???"-->minä mitään tehnyt ole-ilme--> puhuttelu.
Seuraavana aamuna löysin äidin sähkönsinisen ripsarin. Semmosta.

Niin se naisen elämä pyörii kutakuinkin niiden ympärillä. Siis tissien.
Ensin niitä näkee muilla, sitten sellaiset tahtoisi omaksi. Salaa täytyy olla vähän kade kavereille jotka saa ne ensin. Sitten säkin saat ne ja niitä täytyykin vähän hävetä. Sen jälkeen ei tunnu löytyvän tarpeeksi avonaista paitaa, että ihan varmasti koko kylä näkis ne. (Vitsit kun oot tyytyväinen, että et jäänytkään laudaksi). Sitten tulee kisadieetti ja toinen. Sitten lapsi. Ja toinen. Taas täytyy olla vähän kade kavereille... Yhtenä päivänä huomaat, että olet vähän niin kuin lähtöruudussa; niitä näkee muilla ja sellaiset tahtoisi omaksi.
Ei oo hei helppoo olla nainen. Ei ole.

Sitä voi joskus myös hukata oman naisensa. Itseasiassa miehillekin voi käydä niin. Niiden nainen muuttuu, etääntyy, löytää baarista Jarin, lähtee karkuun, poistaa Facebook-tilinsä, muuttaa nimensä ja noin. Hukassa!
Mutta kun nainen hukkaa oman naisensa niin kusessa ollaan. Jäljelle jää vain tyhjä katse (muillakin kuin blondeilla) ja ulkokuori, jota muut kutsuvat naiseksi, mutta sisus on jossain ihan muualla.
Sopivia oman naisen piilopaikkoja on muun muassa lasten lelukori, uuni, tiskiallas, pyykkikori, työtaakka, velkataakka ja toinen nainen. Niihin piiloihin voi helposti kadottaa oman naisensa, jos ei muista pitää siitä kiinni. Mutta etsivä onneksi löytää. Ainakin yleensä. Halutessaan myös baariJarin. Ja oman naisensa.

Itselläni oli jossain vaiheessa oma nainen hukassa. Täysin pihalla. Olin kuin käkikello, mutta ilman käkeä ja toisinaan kuului vain KUKKUU.
Onneksi löysin sen hupakon haahuilemasta. Se oli jo hautautuneena jonnekin lelukorin uumeniin. Se pyöri pyykkikorissa likaisten kalsarien joukossa ja tuijotti toisinaan puurokattilan pohjasta, mutta ei saanut millään katsekontaktia minuun.
Onneksi se uskalsi korottaa äänensä ja klik! Mahtava jälleennäkeminen. Ilo oli ylimmillään kuin ilmaisen viinan bileissä. Noin niin kuin vertauskuvallisesti.
Tajusin taas mikä minut määrittelee. Ei lapset, mies, työ eikä ympäristön oletukset ja vaatimukset.
Minä määrittelen itse itseni, olen mitä haluan olla. Ensisijaisesti olen nainen.
Kiitos oma naiseni, että tulit taas esiin. Yhdessä me ollaan vaan ihan helvetin hyvä paketti!

   (Henkka Sahlström Photography http://hjs.pictures.fi/kuvat/)

Lisa-Marie

RYYNI

Siinä minä olen. Ei, ei tuo pullisteleva pikkupoika. Hän on rakas veljeni.
Minä olen juuri siinä, isäni sylissä.
Olen autuaan tietämätön tämän, tai paremminkin silloisen maailman menosta. Hyvä niin.

Ryyni. Sillä nimellä minua kutsuttiin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kun olin syntynyt, isäni saapui synnärille katsomaan äitiäni ja minua. Hän odotti näkevänsä pojan, mutta kuinkas ollakaan...sieltä tulikin tällainen tyttölapsi, pieni kuin ryyni. Että näin.
Kun joskus eskari-ikäisenä sain ensimmäisen kerran kuulla nimityksestä, sain pienimuotoisen itkukohtauksen. Eikö mitään parempaa nimeä voitu keksiä?!
Minulle tuli nimestä mieleen vain ryynimakkara ja asian teki vielä pahemmaksi se, että olin kerran sattunut löytämään ryynimakkarastani ison palan rautalankaa. Itse en syönyt ryynäriä enää sen jälkeen ja taisi olla niin, että koko perhe pitäytyi samassa päätöksessä. Mutta se oli silloin se.

Muutama viikko perheemme "Kodak momentin" jälkeen sain ihan oikeankin nimen, Lisa-Marie.
Kun kouluikäisenä katselin ympärilläni juoksentelevia Sareja, Minnoja ja Tanjoja, sain suuruusluokaltaan hieman kookkaamman itkukohtauksen. Miksei minusta voinut tulla Heidi, Heli, Minna tai Jonna?! Ihan mikä vaan kaunisniminen! Mutta että oikeen L-I-S-A-M-A-R-I-E!
Selityksiä isältäni löytyi vain yksi. Elvis. Go figure...

Kelataan ihan pikkuisen taaksepäin ja kerrotaan faktat... Sinä päivänä kun synnyin jäi Suomen silloinen presidentti Urho Kalevi Kekkonen kuukauden pituiselle sairauslomalle. Pitkittyneestä sairauslomasta tulikin sitten lopulta ero presidentin virasta. Minun syntymälläni ei tiettävästi ollut mitään osuutta asioiden kulkuun.
Pikakelaus eteenpäin ja päivälleen kaksikymmentä vuotta syntymäni jälkeen kuului suru-uutisia Yhdysvalloista. WTC.
Katastrofin päivä ja minä kun olin ajatellut juhlistaa syntymäpäivääni!

Tasan kymmenen vuotta WTC:n jälkeen leivoin omiin 30-vuotisjuhliini syntymäpäiväkakkua. V***iksi meni, mutta sen suurempaa katastrofia siitä ei syntynyt. Odotan saavani jotain hyvitystä seuraavalle vuosikymmenelle...

Ei nimi miestä pahenna eikä onneksi naistakaan. Vuosien saatossa olen kasvanut kiinni nimeeni. Se on kaunis enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta. Tai no, en ole silleen NIIN niuho...
Vuosien kuluessa myös isäni ja veljeni hauikset kasvoivat. Niin kasvoivat omanikin.
Muuten olen vieläkin aika ryyni, mutta minulla on suuri sydän ja onnekseni myös jumalattoman suuri tahto.

Omasta tahdostani päätin myös aloittaa vihdoin kirjoittamisen. Luet sinä sitä tai et :)
Jos olet valmis näkemään elämää välillä nurinkurisesti ja ironisesti, olet tervetullut mukaan!


Lisa-Marie