HYVIN SÄ VEDÄT

                               (kannustava kannanotto täältä)


Kesäkuusta saakka terassilla nököttänyt jukkapalmu
saattaa tosin olla eri mieltä.
Kovia kokenut kräki nostettiin kesän alussa ulos
elpymään ja keräämään voimia talvea varten.
Näin viiden kuukauden, muutaman tulvan, erittäin pitkän
kuivan kauden, ja parin pakkasyön jälkeen voin todeta
palmun kesäloman venähtäneen hiukan liian pitkäksi.
Seuraava pysäkki on auttamatta hautuumaalla.

Homma ei ole muutenkaan tainnut pysyä hanskassa ihan joka saralla.
Varsinkin viimeisen neljän viikon aikana on tullut vedettyä hieman alta lipan yhden jos toisenkin asian kanssa.

Mää itte- tyyppinä sitä sortuu usein uskomaan
omaan kaikkivoipaisuuteensa.
Katsokaas kun minä hoidan, pystyn ja kykenen.
Päässä soi mantra: ihmiselle ei anneta enempää kuin hän
jaksaa kantaa ja blaa blaa.
Siinä saattaa sitten pudota kovaa ja korkealta.
Joskus jopa loukkaa alas tullessaan.

Eihän sellaista ihmenaista (miehistä nyt puhumattakaan) olekaan, joka kykenee samanaikaisesti tekemään kymmentä eri asiaa.
Eikä ilmeisesti ole tarkoituskaan.

Niinpä päätin ottaa kisojen jälkeen iisimmin vähän joka osa-alueella.
Sellasta ommoo lommoo.
Pois liian tiukat aikataulut. Hieman vapaampaa syömistä, rauhallisempaa treeniä, ei turhaa stressaamista ja mitä näitä nyt on.
Ilmeisesti unohdin, että tällaisen ON/OFF-ihmisen ei kannata yrittää tehdä itsensä kanssa mitään kompromisseja.
Joko vedetään täysillä, tai sitten ollaan vetämättä.
Yhtään mitään.
Kultainen keskitie?
Koskaan kuullutkaan sellaisesta. 

Ei liene vaikea arvata miten siinä sitten kävi.
Sanotaanko nyt näin, että kunniamitalia tästä ajasta
on ainakaan turha odottaa.

Tämä neljän viikon "ota löysin rantein"-turneeni tuotti sen verran pitkän miinusmerkkisen saldon, että makselen nyt velkoja
yhä yltyvällä flunssalla.
Taudinkuvaan lisäisin myös lievän v***tuksen.
Ja lievä on siis lievä ilmaus.
Että sen verran kannattava keikka kaiken kaikkiaan. 
Offseason sai todellakin aivan uuden merkityksen.

Mutta onhan päivä vielä huomennakin.
Ja ensi maanantaina alkaa jälleen uusi viikko.
Silloin voin toivottavasti vaihtaa taas ON-asentoon.
Sitten jin ja jang olisi balanssissa, treenit kulkisi, ja kotona fengshui
tarkoittaisi muutakin kuin joka päivä yhtä suurta pyykkivuorta.
Vaikka säilyy se kodin tasapaino kai niinkin.

Niin, tasapainossa tai ei.
Tästä omasta, yli kolmekymmentä vuotta jatkuneesta
uhmaiästä on silti turha pyristellä eroon.
Enkä sitä toisaalta edes haluaisi.
Hyvää tulee ku itte tekee.

So don't worry, I still got this shit under control.


Lisa-Marie

MUTSIS ON

                                      


Tai oikeastaan mutsis SAA olla mitä vaan.
Juoppo, narkki, työtön,
lihava, sairas, skitso tai lesbo.
Asiaa vähän käännellään ja väännellään.
Ihmetellään, voivotellaan ja life goes on.

Mut entä jos sun mutsis onkin fitness.

Sun mutsis yrittää elää terveellisesti ja mahdollisimman pitkään.
Se treenaa ja syö hyvin.
Se jaksaa paremmin kotona, töissä ja no, koulussa ei
kieltämättä aina ihan jaksa.
Mutsis treenaa silloin kun lapset on puistossa, koulussa
tai hyvässä hoidossa.
Mut sekään ei oo oikeen hyvä, kun sillä ajalla vois
käydä vaikka pullakahvilla.

Sun mutsis syöttää lapsilleen ennemmin kanaa ja kasviksia,
kuin hampurilaisia ja suklaapirtelöitä.
Mutsis tykkää kyllä hampurilaisistakin.
Sellaisella se herkuttelee toisinaan.
Ja antaa myös lasten syödä niitä.
Mut eeeeiiii.
Muut luulee, että se syö hampparinkin ilman lisukkeita.
Eihän se muuten ole fitness.

Mutsias arvostellaan.
Valintojen takia, ulkomuodon takia, tapojen takia, luulojen takia.
Ja joskus ihan vaan siksi kun ei keksitä enää muutakaan sanottavaa. 

Mutsis näkee ihmisten pyörittelevän silmiään, kun laukusta
nousee esiin Tupperwarellinen salaattia.
Kukaan ei pyörittele silmiään, kun satakiloinen äiti
nostaa kassistaan suklaapatukan.
Mutku se äiti ei olekaan fitness.

Se äiti laittaa varmaan perheensä etusijalle elämässään.
Hoitaa pyykit, sotkut, siivot ja ruokapolitiikan.
Käy kaupassa ja tankkaa auton.
Pesee, puunaa ja muistaa helliä lähimmäisiään.
Leikkii, laulattaa ja naurattaa.
Herää aamulla pelaamaan "kiekkoa".
On tiukka, mutta rakastava.
Muistaa merkkipäivät ja väkertää itse joulukortit.
Sellanen se äiti varmaan on.
Mut ei sun mutsis voi olla, ku sil on kerta se fitness.

Sun mutsis pyörii alasti aina.
Tai vähintäänkin puolialasti.
Kotona, salilla ja kaupassa.
Sun mutsis tuijottaa jokaisesta peilistä peppuaan,
ja kilpailuissa se käy näyttämässä sitä kaikille muillekin.
Eihän siellä tehdä muuta kuin pyöritetään sitä.

Sun mutsis ei voi olla urheilija koska se ei juokse maratonia,
tai zumbaa itseään hengiltä.
Oikeaksi urheilijaksi voi silti kutsua formulakuskia,
joka ajaa autolla ympyrää.

Sun mutsis näyttää niin riutuneelta, kun se ei ole syönyt
taas koko perjantai-iltaa suklaata ja popcornia.
Sun mutsis ei vaan voi olla täysjärkinen.
Sun mutsis ku on niin fitness.

Tsemppiä kaikille fitnessmutseille ;) <3

-Do what you love, love what you do-

KUUMA, KOSTEA, HIKINEN

                 (Ai niinkö?! Epäilen. Kuva nyt kuitenkin täältä)

Tänä yönä toimii kikka joka ikinen.
Paitsi ei ehkä välttämättä toimi.

Nämä kesäyöt ne on unohtumattomia.
Tästä kesästä jää varmasti syvälle syöpynyt
muistijälki ryppyisistä lakanoista,
pörröisestä tukasta ja hikisestä kropasta.
Aivan.
Eikä kyse ole suinkaan SELLAISESTA actionista vällyjen välissä.

Muuta toimintaa sen sijaan tuntuu olevan joka yö.
Itse pääasia eli nukkuminen on jäänytkin sitten vähemmälle.

Lämpötila kodin sisällä on sitä luokkaa, että naurattaa jo ajatuskin siitä miten alkukesästä teki mieli lähteä lomalle etelään.
Jos tänä kesänä ei pysty nukkumaan kotona, niin miten sitä tulisi nukuttua turkkilaisen tähtitaivaan alla.
Ehkä sitten paremmin kun se olisi kuitenkin loma. 
Mutta nyt ei olla lomalla.
Eikä Turkissa.

Nyt ollaan melkein Suomen Turuus ja edellisyö sujui kutakuinkin näin...

Klo. 22.02 
Tekis mieli nukkua, mutta lapset ei taida olla samaa mieltä. Itseasiassa ne näyttää siltä kuin ne ei olis koskaan olleet noin pirteitä...

Klo. 22.19
Televisio. Joo, on se televisio. Ja sieltä tulee....

Klo. 22.21
Mitä tapahtui?! Nukahdinko?! 
Nukahdin.
Wau, kaksi minuuttia plakkarissa.

Klo. 22.32
Lapset sai vihdoin hampaat pestyä. Lakana ajaa patjan virkaa kun pojan huoneen lattialle tehdään siskonpeti.
Nyt lapset leikitään, että ollaan telttaretkellä ja äiti on tässä tälleen teidän välissä, jookos? 

Klo. 22.34
Oho, taas nukuttu kaksi minuuttia lisää varastoon.

Klo. 22.58
Lapset ja äiti aivan hiestä märkiä.
Tyttö on käynyt tällä välillä jo vessassa, juomassa ja uudestaan vessassa. Vaihtanut tyynyn paikan jalkopäähän ja kysynyt saisko sittenkin lukea vielä kirjaa.  
Poika antoi luovutusvoiton.

Klo. 23.13
Salikassi valmiiksi. Työvaatteet valmiiksi. Pesukoneen tyhjennys, kuivausrummun täyttö. Pesukoneen täyttö, pyykkien viikkaus. Tiskikoneen tyhjennys, tiskikoneen täyttö.

Klo. 00.05
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.06
Nnnnnnn......nnnnnnnn.....nnnnnn.....
Valot päälle. Hyttysen metsästys, tappo ja siunaustilaisuus.

Klo. 00.13
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 00.18
Hiki.

Klo. 00.33
Pimpelipom. Pesukoneen ohjelma valmis.

Klo. 00.43
Lapsi huutaa (rääkyy) unissaan äitiä.

Klo. 01.01
Vessahätä.

Klo. 01.04
Valot pois, silmät kiinni.

Klo. 01.28
Pling. Tekstiviesti.

Klo. 01.51
Pimpelipom. Kuivausrummun ohjelma valmis.

Klo. 02.11
Hiki.

Klo. 02.30
Vessahätä.

Klo. 02.33
Valot ja silmät...

Klo. 02.48
Ai niin! Piti merkata kalenteriin se yks juttu!

Klo. 02.57
Valot pois.
 
Klo. 03.08
Mitäköhän muuta mä olen unohtanut merkata kalenteriin...

Klo. 03.20
Silmät kiinni. 

Klo. 03.32
Pakko tarkistaa, että ulko-ovet on kiinni ja lapsilla kaikki hyvin.

Klo. 03.40
Valot jne...

Klo. 04.15
Hiki ja vessahätä, mutta nyt saa olla.

Klo. 05.00
PRRRRRRRRRRRRRRRR.
Herätys.
Voi perkele.


Lisa-Marie

LUKKO

On se ilmoja pidellyt...
Ja niin perkeleen hiljaista.

Joku on joskus sanonut, että on parempi olla hiljaa, jos ei
ole mitään järkevää sanottavaa.
Joku on hiljaa, vaikka olisi oikeasti sanottavaakin.
Järkevää tai ei.

Itselläni on ollut kirjoittamisen suhteen kuiva kausi.
Suutakin on kuivannut, mutta olen pyrkinyt
pysyttelemään erossa kostukkeista.
Koska en ole ihmisenä yleensäkään hiljaista sorttia,
niin vielä vähemmän pysyn hiljaa parin viinilasillisen jälkeen.
Blogitekstin tuottamiseen en silti aio uhrata hyvää viiniä.
Tai olutta.
Siideriä.
Kossukarpaloa..
No, periaatteessa mitä vain hyvää juomaa.
Tulos saattaisi olla samaa luokkaa kuin kännitekstarit.
"Jooo moi..ollan tälä baarissa. Pusipus. Rakasstan sua! 3< eiku <3." 
Ja neljä tuntia myöhemmin...
"Mikst vastaa? Haista paska. Mulla on psha olo
eikä yhtää taksirahaa."
Ymmärtänette pointin...

Lukko.
Se on syy tähän hiljaisuuteen.
Lontooksi puhuttaisiin writer's blockista,
mutta me ei olla Lontoossa.
Enkä mä ole kirjoittaja sanan varsinaisessa merkityksessä.
Siksi mulla on vain lukko.
Yleislukko.
Ja avainkin on hukassa.
Etsin sitä parhaillaan.

Vaikeneminen voi olla kultaa, mutta aina se ei ole hyväksi.
Meillä on vain niin monia syitä olla hiljaa.

Yksi on hiljaa ettei vain satuttaisi toista.
Toinen pysyy hiljaa siksi, että ei satuttaisi itseään.
Kolmas on hiljaa koska sillä on kurkunpääntulehdus.
Se haluaisi oikeasti sanoa jotain, mutta ei siltä tule ääntä. 

Itse en tiedä kauanko pysyn vaiti.
Lukko täytyy ainakin saada ensin auki.
Mielenkiinnolla odotan mikä avain sen aukaisee.


Siihen asti...
Shh....

SCHOOL'S OUT

                                       (leikkaa/liimaa täältä)


Jo joutui armas aika. Suvi tuli, oli ja meni.
Nyt sataa vettä ja tuulee.

Silloinkin tuuli ja satoi vettä, kun meikäläinen pääsi ylioppilaaksi.
Juhlat vietettiin, tottakai!
Äiti oli oikein ostanut huvikatoksen juhlia varten.
Kyl te nyt tiiätte.
Tää tämmönen "paviljonki", tai joku semmonen.
Tarkoitus oli saada juhlaväkeä vähän ulos talosta, tilaa kun ei ole koskaan sisällä liikaa.
Hyvä ideahan se oli äidiltä. Muistelen lämmöllä vieläkin.
Toteutus vaan oli...no, heikohko.

Niin kuin jo sanoin, oli synkkä ja myrskyinen yö.
Tai ainakin tuulinen ja sateinen päivä.
Siinä oli sellasta pientä stressiä ehkä ollut valmistumisen kanssa,
ja piti niitä juhliakin järjestellä ja...
En vaan kyllä ymmärrä vieläkään, että miksi ne laittoivat minut kokoamaan sitä katosta...
Tai olikohan se sitten kuitenkin (taas) niin,
että olin sitä mieltä, että "kyllähän minä sen nyt..."
Sitä on oikeastaan vaikea selittää, eikä kuviakaan ole näyttää.
Siihen tuli joku jännä tuulenpuuska sillä hetkellä ja mulla siinä hankalasti juhlamekko päällä, ja vaan kaks kättä!
Tilanne oli ohi muutamassa minuutissa.
Samoin kuin huvikatoksen elinkaari.
Äitini järkytys ei ole ohi ehkä vieläkään.
R.I.P huvikatos, sinut tullaan muistamaan ikuisesti.
Trust me.
Juhlat oli silti kivat.
Ja aurinkokin alkoi paistaa.

Opiskelu kannattaa aina(kin yleensä).
Kannustan siihen kyllä muita, vaikka itse olen opiskelijana tavattoman huono esimerkki.
Vaikka opiskelu ei aina ole maittanut, niin olen silti pärjännyt opinnoissa suhteellisen hyvin, ilman sen suurempia ponnisteluja. Hikipinkoa musta ei olisi koulun suhteen saanut koskaan,
eikä saa kyllä vieläkään.
Lukiossakin kulutin ehkä valtaosan ajasta...hmm...meditointiin.
Juu, sitä se oli!
Sitä piti monesti tehdä silmät kiinni.

Englannin tunnilla sattui kerran hauska tapaus.
Vieruskaveri oli juuri tönäissyt minut hereille horroksestani,
kun kuulin opettajan sanovan: "Well Lisa-Marie, do you know
the answer? Can you tell me the answer?"
No arvatkaa osasinko.
Eihän mulla ollut edes hajua millä tunnilla olin.
Opettaja jatkoi vielä kannustavasti: "Niin..toivottavasti sinä osaat enemmän kuin mitä minä luulen, että sinä osaat."
Eräs kaunis päivä lunastin sitten takaisin lehtorin luottamuksen.
Siihen riitti kirjaimet FBI.
Kukaan muu kun ei osannut kertoa mistä sanoista lyhenne tulee.
Olin aivan varma, että tunsin opettajan henkisen
taputuksen päälaellani...
- No niin, tuleehan sitä sieltä.
Terveisiä vaan opettajalle!
Lisa-Marie learned to speak English by herself at the age of eight. Just from watching tv.

Jälkiviisaus on paras viisaus.
Jos sitä siis harrastaa.
Silloinhan mielessä saattais pyöriä vaikka seuraavat asiat:
Olis ehkä kannattanut avata ylioppilaskirjoituksia varten
edes joku kirja...
Olis ehkä pitänyt kirjoittaa vastauksiin jotain muutakin kuin
omia mielipiteitään...
Olis ehkä kannattanut valita sellaisia kursseja mistä oikeasti tykkää...
Olis ehkä pitänyt olla menemättä koko lukioon...

Koulujen suhteen en ole itse kuitenkaan erehtynyt
sen suuremmin jälkiviisastelemaan.
Tehty mikä tehty.
Tai jätetty tekemättä.
Jos jostain olen oppini kunnolla saanut, niin ainakin elämästä.
Siitä olen hankkinut itselleni jo parikin korkeamman tason tutkintoa.
Ja voisinpa tällä oppimäärällä veikata, että lisää on tulossa.

Mutta se minusta ja oppivuosistani.
Nyt vietetään tämän kevään viimeisiä päiviä
ennen Suvivirttä (suvilaulua) ja Gaudeamus igituria.

Haluan toivottaa onnea kaikille uusille ylioppilaille,
ammatillisen tutkinnon suorittaneille, ysiluokkalaisille,
yläasteelle siirtyville (joiden en toivo lukevan tätä blogia..)
ja kaikille kouluvuotensa päättäville oppilaille!

Muistakaa, että koskaan ei ole liian myöhäistä opiskella.
Paitsi ehkä ihan pikkasen silloin kun deadline on jo mennyt.

Jo joutui armas aika. Och samma på svenska.


Lisa-Marie

TULE KANSSANI KYLPYYN

                                              (kuva täältä)

Tahdon samaan ammeeseen.
Sinun, ja parin sadan muun tyypin kanssa.
Mikko Alatalo lauloi joskus sinisissä silmälaseissaan, että
"minen mee uimaan, minen mee uimaan, kalat on vetteen pissanneet."
Kylpylässä siitä puolesta pitää huolen lapset.
Ja joskus jopa aikuiset.

Käytiin silti vähän pulikoimassa.
Vietettiin niinku äitienpäivää etukäteen.
Tosi ihanan rentouttava, ylellinen kylpyläloma.
Haha.
Ei.

Tyttäremme mielestä äiti ei ylipäänsä pidä uimisesta,
joten äiti olis saanut jäädä kotiin.
Mutku pidänpäs!
Mulla nyt vain sattuu olemaan uinnin kanssa
joitain selvittämättömiä erimielisyyksiä...

Esimerkiksi pienenä olin niin laiha, että värjötin aina huulet sinisenä pyyheliinan alla, ennen kuin olin edes kastautunut veteen.
Ei siinä paljon uimisesta nauti kun leukaluut hakkaa yhteen ja tärinä on katujyrän luokkaa.  
Kylpylöiden kylmäaltaan kierrän nykyään kaukaa.
Lapsena se kuului rutiineihin (mikä on sinänsä kyllä outu juttu, koska en tosiaan pidä kylmästä); pulahdin siihen aina ennen
saunaan menoa.
Kunnes sitten yhden kerran nousin silmät sikkurassa
vauhdilla altaasta, ja löin alahuuleni täysillä altaan rappuihin.
Tuloksena turbohuuli ja suu täynnä verta.
Ei siis kylmäaltaita enää mulle.
Ensimmäinen yhteinen lomareissu mieheni kanssa sai sekin plakkariinsa epämiellyttävän uintikokemuksen.
Jäin rannalla jalastani kiinni isojen kivien väliin, ja samalla nousi tietenkin aallokko joka pyyhkäisi meikäläisen yli.
Siellä kun hetken aikaa pyöri hiekan ja suolaveden seassa
(jalka edelleen kiinni kivien välissä), niin ehti jo miettiä,
että pitikö se nyt tämäkin kokea...
Piti vissiin.
Samoin kuin sitä seurannut tapahtuma
(joskin nykyään hieman jo naurettava),
joka sisälsi navan tasolle tippuneen bikinien yläosan...
Eipä siitä sitten sen enempää.

No mutta, takaisin kylpylään!
Loma lähtee tietysti aina käyntiin pitsalla.
Täytyyhän sitä nyt lomalla syödä hyvin.
Tai no, syödä ainakin rasvaa.
Ja yksi kuiva siideri.
Tasoittaa nääs.
Sen jälkeen onkin hyvä idea mennä uimaan!

Toiset lähtee kylpylöihin rentoutumaan, loikoilemaan
ja olemaan sillai rauhassa.
Sitten tullaan me.
ÄLÄ JUOKSE! Iso allas, pieni allas, liukumäki, sauna,
ÄLÄ JUOKSE!, poreallas, iso allas, aaltokone, kahluuallas,
ÄLÄ JUOKSE!, ulkoallas, villivirta, iso allas, pieni allas, uimarengas, liukumäki, iso allas...
Ketä rentoutui ja ketä ei.

+37° luki kuuma-altaan kyljessä ja poreet paukkoi niin lujaa
altaan kylkiin, että heikompaa olis hirvittänyt.
Sisäinen uhoojahuutelija mölisi päässä, että eihän tuo nyt ole lämpötila eikä mikään!
Paitsi että oli se.
Vähän turhan lämmin meinaan. 
Siinä kun istui hetken aikaa niin tuntui kuin bikinit ois sulaneet
pois päältä ja kieli oli kuiva kuin beduiinin sandaali.
Rasvaisen pitsan aiheuttama närästys ja morkkis ei pahemmin
lisännyt nautintoa, ja ehdinpä siinä jopa hädissäni pohtia,
että montakohan kaloria kuuma-altaassa istuminen mahtaa kuluttaa.
Sitten vilkaisin sivulleni.
Siellä iso tatuoitu kaveri istui 15 cm syvässä lasten
kahluualtaassa, ja leikki hiekkaämpäreillä ja lapioilla.
Ai mut se olikin mun mies.
Loman parasta antia!

Kiukuttelu, uhkailu, lahjonta ja kiristys.
Räntäsade, migreeni, huuto ja mellominen.
Huikeeta.
Melkein kuin olis ollut kotona, mutta kukkaro näytti
himpun verran tyhjemmältä.
Mutta mepä oltiinkin kylpylälomalla!
Ei me rentoutumaan päästy, mutta meillä oli
loppujen lopuksi hauskaa.
Saatan jopa lähteä uudemman kerran.
Sitten joskus.
Kunhan meidän isi on ensin sitä mieltä, että meitä
kehtaa taas viedä jonnekin.

Ja ei.
Ei se kuuma-altaassa istuminen varsinaisesti kaloreita kuluta.
Olkaa ennemmin syömättä sitä pitsaa.


Lisa-Marie

#ARKI #HAASTE #ARKIHAASTE

Ja foto ois kiva ylläri.

Yksi päivä, kolme päivää, eri kuvat joka päivä.
Haasta kaveri, kissa ja koira, kumminkaima tai vaikka viisi.
Blaah.

Ja mitä me tehdään..? No kaikki tuo ja vähän enemmän.
Ja miksi?
No siksi kun meissä kaikissa asuu pieni lehmä.
Ei kun siis itsensäpaljastaja. Ja stalkkeri.
Tsop tsop, ei kannata siellä nyt yhtään yrittää esittää kainoavienoa.
Se on juuri näin.
Sanokaa mun sanoneen. 

Arki on juhlaa.
Mietin vain miltä osin tämä vanha sanonta pitää paikkansa... 
Onko se juhla juuri silloin kun vaihdan päivän aikana neljättä kertaa alle 2-vuotiaan p**kavaippaa.
Vai kenties siinä hetkessä kun pesukoneen avattuani huomaa, että miehen farkkujen taskussa on ollut pari nenäliinaa.
Tai ehkäpä silloin kun ihan oikeasti haluaisin imuroida eteisestä kilon hiekkaa, mutta imuroinkin keskuspölynimurin uumeniin sukan, joka tukkii koko imurin.
Mut hei, ei tartte imuroida enää ollenkaan.
Hiekkaa on tällä hetkellä eteisessä enemmän kuin kilo.
Siinä sitä juhlaa onkin kerrakseen.

Totuuden nimissä on silti sanottava, että kaiken arkisen aherruksen keskellä voi oikeasti pienikin asia tuntua juhlalta.
Kauniit sanat lapseltasi: "Äiti, sä olet kyllä kaikista kaunein äiti vaikka sun naama onkin täynnä näppylöitä."
Ah, sydän oikein pakahtuu...
Kauniit sanat mieheltäsi: "On sulle nyt vähän tullut lisää painoa. Mutta siis mua se ei haittaa."
Hmm...minulla sentään on sydän, mutta onko tuolla miehellä...
Kauniit sanat äidiltäsi: "Miten voi olla, että olet jättänyt noinkin tärkeän asian viime tippaan?! Etkö sinä nyt ole osannut ajatella kalenterin ja kellon ja auringon ja tuulten mukaan mitä pitää milloinkin...ja sitten vielä...ja kun minä olin sinun ikäisesi niin...et sinä kyllä tässä asiassa ole minuun tullut, mutta isäsi..."
Tosiaan, välillä tuntuu olenko tullut äitiini lainkaan...

No ei kai. Vaikka edelliset otot ovatkin suoraan omasta elämästäni, niin jälkikäteen ajateltuna nekin hetket ovat aika juhlallisia.
Ja syy on se, että niille asioille voi nauraa!
Olen oikeasti sitä mieltä, että nauru pidentää ikää.
Maailmassa ei ole mitään parempaa (ahaa, siellä joku jo ajatteli kaksimielisesti) kuin nauraa kippurassa niin, että mahaan sattuu ja silmistä valuu vesi.
Rentouttavaa, vapauttavaa, iloa ja onnea.
Arjessa ja juhlassa.

Kaikille arki ja sen haasteet ovat erilaisia.
Toiselle meistä haasteellisinta on nousta aamulla ylös sängystä menettämättä puolia voimistaan.  
Toisen suurin haaste on saada opetettua lapselleen, mikä on maailmassa oikein ja väärin.
Yksi murtuu liian haasteellisuuden edessä, toinen saa haasteista vain lisäpontta arkeensa.

Mutta vaikka minä olen tämmönen ja sinä olet tommonen, niin annetaan toistemme olla semmosia kuin olemme.
Tarjotaan arjen haasteissa apua, jos toinen sitä tarvitsee.
Muistetaan myös pyytää apua, jos selkäreppu alkaa painaa liikaa.
Hymyillään kun tavataan, nauretaan kun naurattaa.
Vastataan kun joku kysyy ja pahitteeksi ei olisi joskus olla aidosti kiinnostunut siitä, mitä toiselle kuuluu.
Siinä on Teille kaikille todellinen #ARKIHAASTE.

Joskus eniten vituttaa kaikki,
mutta onneksi asioilla on tapana järjestyä.
Se o vissi se.
Ja kuvassa on paistamani arkinen patonki.
Oli liian haasteellinen minulle.



Lisa-Marie