Google+ Followers

Google+ Followers

lauantai 29. maaliskuuta 2014

NAINEN

Sain konkreettisen ensikosketuksen naisena oloon ala-asteen toisella luokalla.
Siihen saakka olin ollut vain tyttö. Olisinpa vain ollut sitä sinäkin aamuna.
Ilmeisesti olin kasvanut yön aikana naiseksi niin henkisesti kuin fyysisestikin. Tai ainakin kuvittelin niin.
Hommahan meni kutakuinkin näin: älynväläys-->äidin rintaliivit--> kouluun--> "heiii, kattokaa mitä mulla on!"-->mitähän se äiti nyt tähänkin...--> reppuun piiloon--> kotiin--> minä mitään tehnyt ole-ilme--> "mitäs helevettiä täällä repussa on???"-->minä mitään tehnyt ole-ilme--> puhuttelu.
Seuraavana aamuna löysin äidin sähkönsinisen ripsarin. Semmosta.

Niin se naisen elämä pyörii kutakuinkin niiden ympärillä. Siis tissien.
Ensin niitä näkee muilla, sitten sellaiset tahtoisi omaksi. Salaa täytyy olla vähän kade kavereille jotka saa ne ensin. Sitten säkin saat ne ja niitä täytyykin vähän hävetä. Sen jälkeen ei tunnu löytyvän tarpeeksi avonaista paitaa, että ihan varmasti koko kylä näkis ne. (Vitsit kun oot tyytyväinen, että et jäänytkään laudaksi). Sitten tulee kisadieetti ja toinen. Sitten lapsi. Ja toinen. Taas täytyy olla vähän kade kavereille... Yhtenä päivänä huomaat, että olet vähän niin kuin lähtöruudussa; niitä näkee muilla ja sellaiset tahtoisi omaksi.
Ei oo hei helppoo olla nainen. Ei ole.

Sitä voi joskus myös hukata oman naisensa. Itseasiassa miehillekin voi käydä niin. Niiden nainen muuttuu, etääntyy, löytää baarista Jarin, lähtee karkuun, poistaa Facebook-tilinsä, muuttaa nimensä ja noin. Hukassa!
Mutta kun nainen hukkaa oman naisensa niin kusessa ollaan. Jäljelle jää vain tyhjä katse (muillakin kuin blondeilla) ja ulkokuori, jota muut kutsuvat naiseksi, mutta sisus on jossain ihan muualla.
Sopivia oman naisen piilopaikkoja on muun muassa lasten lelukori, uuni, tiskiallas, pyykkikori, työtaakka, velkataakka ja toinen nainen. Niihin piiloihin voi helposti kadottaa oman naisensa, jos ei muista pitää siitä kiinni. Mutta etsivä onneksi löytää. Ainakin yleensä. Halutessaan myös baariJarin. Ja oman naisensa.

Itselläni oli jossain vaiheessa oma nainen hukassa. Täysin pihalla. Olin kuin käkikello, mutta ilman käkeä ja toisinaan kuului vain KUKKUU.
Onneksi löysin sen hupakon haahuilemasta. Se oli jo hautautuneena jonnekin lelukorin uumeniin. Se pyöri pyykkikorissa likaisten kalsarien joukossa ja tuijotti toisinaan puurokattilan pohjasta, mutta ei saanut millään katsekontaktia minuun.
Onneksi se uskalsi korottaa äänensä ja klik! Mahtava jälleennäkeminen. Ilo oli ylimmillään kuin ilmaisen viinan bileissä. Noin niin kuin vertauskuvallisesti.
Tajusin taas mikä minut määrittelee. Ei lapset, mies, työ eikä ympäristön oletukset ja vaatimukset.
Minä määrittelen itse itseni, olen mitä haluan olla. Ensisijaisesti olen nainen.
Kiitos oma naiseni, että tulit taas esiin. Yhdessä me ollaan vaan ihan helvetin hyvä paketti!


   (Henkka Sahlström Photography http://hjs.pictures.fi/kuvat/)


Lisa-Marie


























2 kommenttia:

  1. Ihana kirjoitus <3 Minunkin nainen hävisi jonnekin vaipanvaihtopisteen-päiväkodin-työpaikan välimaastoon, vuosi sitten alkoi löytyä ja nyt tuntuu olevan jo ihan lähellä taas :)

    VastaaPoista
  2. Eiks oo jännä miten se lähtee karkuun ihan huomaamatta :D
    Ihanaa kun sunkin nainen on matkalla takaisin <3

    VastaaPoista