RYYNI

Siinä minä olen. Ei, ei tuo pullisteleva pikkupoika. Hän on rakas veljeni.
Minä olen juuri siinä, isäni sylissä.
Olen autuaan tietämätön tämän, tai paremminkin silloisen maailman menosta. Hyvä niin.

Ryyni. Sillä nimellä minua kutsuttiin elämäni ensimmäiset kuukaudet. Kun olin syntynyt, isäni saapui synnärille katsomaan äitiäni ja minua. Hän odotti näkevänsä pojan, mutta kuinkas ollakaan...sieltä tulikin tällainen tyttölapsi, pieni kuin ryyni. Että näin.
Kun joskus eskari-ikäisenä sain ensimmäisen kerran kuulla nimityksestä, sain pienimuotoisen itkukohtauksen. Eikö mitään parempaa nimeä voitu keksiä?!
Minulle tuli nimestä mieleen vain ryynimakkara ja asian teki vielä pahemmaksi se, että olin kerran sattunut löytämään ryynimakkarastani ison palan rautalankaa. Itse en syönyt ryynäriä enää sen jälkeen ja taisi olla niin, että koko perhe pitäytyi samassa päätöksessä. Mutta se oli silloin se.

Muutama viikko perheemme "Kodak momentin" jälkeen sain ihan oikeankin nimen, Lisa-Marie.
Kun kouluikäisenä katselin ympärilläni juoksentelevia Sareja, Minnoja ja Tanjoja, sain suuruusluokaltaan hieman kookkaamman itkukohtauksen. Miksei minusta voinut tulla Heidi, Heli, Minna tai Jonna?! Ihan mikä vaan kaunisniminen! Mutta että oikeen L-I-S-A-M-A-R-I-E!
Selityksiä isältäni löytyi vain yksi. Elvis. Go figure...

Kelataan ihan pikkuisen taaksepäin ja kerrotaan faktat... Sinä päivänä kun synnyin jäi Suomen silloinen presidentti Urho Kalevi Kekkonen kuukauden pituiselle sairauslomalle. Pitkittyneestä sairauslomasta tulikin sitten lopulta ero presidentin virasta. Minun syntymälläni ei tiettävästi ollut mitään osuutta asioiden kulkuun.
Pikakelaus eteenpäin ja päivälleen kaksikymmentä vuotta syntymäni jälkeen kuului suru-uutisia Yhdysvalloista. WTC.
Katastrofin päivä ja minä kun olin ajatellut juhlistaa syntymäpäivääni!

Tasan kymmenen vuotta WTC:n jälkeen leivoin omiin 30-vuotisjuhliini syntymäpäiväkakkua. V***iksi meni, mutta sen suurempaa katastrofia siitä ei syntynyt. Odotan saavani jotain hyvitystä seuraavalle vuosikymmenelle...

Ei nimi miestä pahenna eikä onneksi naistakaan. Vuosien saatossa olen kasvanut kiinni nimeeni. Se on kaunis enkä vaihtaisi sitä mistään hinnasta. Tai no, en ole silleen NIIN niuho...
Vuosien kuluessa myös isäni ja veljeni hauikset kasvoivat. Niin kasvoivat omanikin.
Muuten olen vieläkin aika ryyni, mutta minulla on suuri sydän ja onnekseni myös jumalattoman suuri tahto.

Omasta tahdostani päätin myös aloittaa vihdoin kirjoittamisen. Luet sinä sitä tai et :)
Jos olet valmis näkemään elämää välillä nurinkurisesti ja ironisesti, olet tervetullut mukaan!


Lisa-Marie